Kukkuramitalla ja yli äyräitten

Olen vuosikausia kuulunut nukkuvien puolueeseen, tai no en kokonaan siihenkään, sillä olen äänestänyt suorissa kansanvaaleissa, joissa ääneni saa se, jonka haluan sen saavan, ja ellei hän siitä hyödy, ei hyödy kukaan muukaan. Koska en äänestä puoluetta, vaan haluaisin antaa ääneni pätevälle tyypille, niin en ole äänestänyt ”puoluevaaleissa”, sillä jos tämä pätevä tyyppi ei sitten pääsekään eduskuntaan, niin ääneni saattaisikin saada joku idioottityyppi, jota en sinne missään nimessä olisi halunnut. Näin ollen logiikkani sanoo: parasta olla äänestämättä ollenkaan. Perustelunsa kullakin, hyvät tai pahat ehkä jopa rumat, eikä aina edes viisaat.

Nyt kuitenkin aion raahata itseni äänestyspaikalle ja äänestää toden totta puoluetta. Yritän ohjata ääneni jollekin minuun vaikutuksen tekevälle tyypille, mutta jollei hän eduskuntaan pääse, niin saakoon ääneni edes puolue. Valitsenko viisaasti, en tiedä, Luoja yksin tietää jos Hänkään. Enkä oikeastaan edes välitä tietää kuinka viisaasti tai tyhmästi olen valinnut, toivon ainoastaan, että jotain tapahtuu, koska nykymeno maistuu puulta ja tuntuu vievän jorpakkoon.

Jotain tarttis tehdä, kun KANSANedustajat, kultalusikka ahterissa syntyneet, todellisuudesta viraantuneet ja itseään "tavallista kansaa" parempana pitävät hyypiöt, joilla ei ole mitään käsitystä, kokemuksesta nyt puhumattakaan, tavallisen duunarin arjesta, tuntuvat edustavan vain itseään ja kaltaisiaan välittämättä kansan mielipiteestä. Ensin nostetaan omia palkkoja, sitten lasketaan muitten palkkoja (tai siis korotetaan veroja), sitten keksitään itselle lisää hyviä etuja ja otetaan toisella kädellä edut tavan duunareilta pois, paikalla eduskunnan istuinnoissa ei olla koskaan, vaikka palkkaa ja kulukorvauksia nostetaankin, mutta tavan väki joutaa vallan mainiosti pidentää päiväänsä, luopua lomistaan ja tehdä töitä 70 vuoden ikään, vaikkei siihen enää terveys riittäisikään.

Pöhöttynyt byrokratian rattaisto kaipaa lisää rahaa ja lisää rahaa ja lisää rahaa, joten keksitään lisää maksuja, jotka pitää repiä kansan selkänahasta. Tulee mieleen verottajat historian havinasta; mitä siitä, jos veronmaksaja kuolee tai kärsii, kunhan kuningas saa veronsa ja sotansa ja ylellisyytensä, kyllä niitä veronmaksajia syntyy aina lisää… tosin ei nykyään enää välttämättä synny ja ne syntyneetkin saattavat muuttaa muualle kun tarpeeksi kuristetaan. Happoradion sanoin: ”Sano mitä sanot, ei historia meitä opeta”.

Kuka kähmii ketä, kenen voiteluaine voitelee rattaat, kenen lautakasa maksetaan kenen kassasta ja siirretään kenen pihalle, kenen lääkkeet työnnetään kansa nahan alle, eikä kukaan ole vastuussa... Kaikki ihan salaa, koska näistähän on turha ääneen puhua ”yksinkertaisille äänestäjille” ja kyllä isovelijärjestelmä vapauttaa suurimmankin ketkun sen suuremmitta seurauksitta... vaan minä en saa voidella omaa äitiänikään, puhumattakaan, että rokottaisin häntä omin lupineni, siihen puuttuu kyllä joku viranomainen… jep, jep.

Nyt on oikea hetki, ehkä viimeinen sellainen, vaihtaa lietteinen ja haiseva vesi eduskunnan sammakkolammessa, muutoin siellä kutevat lautapinoissaan, keskenään kauppaa tehden ja kansaa rokottaen, samat sammakot jatkossakin. Siis kohoan Etukenoon Ruususen unestani ja äänestän.

Ystävä vai virtuaaliystävä?

Olipa kerran aika, jolloin ystäviä tavattiin naamatuksin, ei naamakirjassa, ystäville lähetettiin kirjeitä ja kortteja ihan perinteisellä etanapostilla, myöhemmin nopeammassa tempossa sähköpostilla. Nyt en ole monia ystäviäni nähnyt aikoihin, eikä kukaan laita enää edes sähköpostia, paperipostista nyt puhumattakaan, koska kyllähän toki luen heidän kuulumisensa naamakirjasta, eipä sen henkilökohtaisempaan ole tarvettakaan… Vai onko?

Mitä enemmän meillä on virtuaaliystäviä, sitä vähemmän meillä tuntuu olevan todellisia ystäviä. Virtuaaliystävät peukuttavat sinulle naamakirjassa, naputtavat osaaottavan sanan, parhaimmillaan ihan useammankin, jos kerrot huolistasi ja / tai suruistasi, sekä hurraavat kilvan kun sinulla menee hyvin. He höystävät viestinsä hymiöillä, jotta paremmin ymmärtäisit heidän kommenttinsa. He lähettävät sinulle virtuaalilahjoja, virtuaalihaleja, kirjoittavat synttärionnitteluja ”seinällesi” kunhan vaan naamakirjan kalenteri heitä siitä muistuttaa, ja jopa pyöräyttävät sinulle kakun, virtuaalikakun. Saitko suusi makeaksi??

Vaan entä kun tarvitset ystävää, ihan fyysistä ystävää, konkreettista olkapäätä, konkreettista apua, sitä, että joku oikeasti tulee paikalle, oikeasti kuivaa kyyneleesi tai nauraa kanssasi, kantaa kauppakassisi koska selkäsi on venähtänyt, ulkoiluttaa koirasi, koska jalkasi on paketissa. Entä jos todellakin kaipaat fyysistä läsnäoloa ja haluat nähdä ystäväsi ilmeet, et pelkkiä hymiöitä? Lohduttaako virtuaalihali todellakin yhtä paljon kuin oikea, kunnon halaus? Onko lol tai todella samanarvoinen kuin kunnon nauru yhdessä hyvän ystävän kanssa??

Moniko virtuaaliystävistä tulee fyysisesti paikalle kun tarvitaan? Paino sanalla tarvitaan ja kun kyse ei ole vuosisadan naamakirjabileistä, vaan todellisesta tarpeesta biletyksen sijaan. Tuskin monikaan, ehkei kukaan, jolleivat he jossain välissä ole olleet myös ”live-ystäviäsi”, ja tuskin edes näistä ex-live-ystävistä kovin moni. Ainoat, jotka saapuvat paikalle, vaikka suuremmin kysymättä ja kovin pal välimatkoista välittämättä, ovat ne todelliset live-ystävät. Toki heistäkin voit osan ”tavata” myös virtuaalisesti, mutta he ovat tästä huolimatta pysyneet live-ystävinä; he lähettävät sähköpostia, joskus peräti perinteistä postia, he tekstaavat, he soittavat ja he myös käyvät luonasi, fyysisesti.

Voisi tietenkin ajatella, että virtuaaliystävä on parempi kuin ei ystävää ollenkaan, mutta onko se ihan niinkään? Onko virtuaalimaailma saamassa yhteiskunnasta pysyvän otteen? Vierotummeko vähitellen oikeasta elämästä ja koukutumme virtuaalimaailmaan? Kenen etuja se ajaa ja kuinka paljon meitä voidaan virtuaalimaailman välityksellä huomaamattamme manipuloida.

Onko ”ihan tervettä” esim. raportoida synnytyksensä minuutti minuutilta kaikkien virtuaaliystävien taivasteltavaksi, koska ei vaan voi olla niin kauaa pois virtuaaliystäviensä parista… Vai tuleeko meille vierotusoireita kun emme saa riittävää valohoitoa näytön edessä ja riittävää määrää langattoman verkon säteilyä vuorokaudessa?? Emmekö enää muka kaipaa ystäviä rinnallemme? Missä on vanha kunnon ystävyys ”Sinkkuelämää” tai ”Kolme muskettisoturia”-malliin, Mihin ihmeeseen me oikein olemme menossa??

Kaikesta huolimatta, virtuaaliystäviä väheksymättä, live-ystävien puolesta liputtaen ja virtuaalihalauksen kera
HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ
kaikille tasapuolisesti!