Kukkuramitalla ja yli äyräitten

Olen vuosikausia kuulunut nukkuvien puolueeseen, tai no en kokonaan siihenkään, sillä olen äänestänyt suorissa kansanvaaleissa, joissa ääneni saa se, jonka haluan sen saavan, ja ellei hän siitä hyödy, ei hyödy kukaan muukaan. Koska en äänestä puoluetta, vaan haluaisin antaa ääneni pätevälle tyypille, niin en ole äänestänyt ”puoluevaaleissa”, sillä jos tämä pätevä tyyppi ei sitten pääsekään eduskuntaan, niin ääneni saattaisikin saada joku idioottityyppi, jota en sinne missään nimessä olisi halunnut. Näin ollen logiikkani sanoo: parasta olla äänestämättä ollenkaan. Perustelunsa kullakin, hyvät tai pahat ehkä jopa rumat, eikä aina edes viisaat.

Nyt kuitenkin aion raahata itseni äänestyspaikalle ja äänestää toden totta puoluetta. Yritän ohjata ääneni jollekin minuun vaikutuksen tekevälle tyypille, mutta jollei hän eduskuntaan pääse, niin saakoon ääneni edes puolue. Valitsenko viisaasti, en tiedä, Luoja yksin tietää jos Hänkään. Enkä oikeastaan edes välitä tietää kuinka viisaasti tai tyhmästi olen valinnut, toivon ainoastaan, että jotain tapahtuu, koska nykymeno maistuu puulta ja tuntuu vievän jorpakkoon.

Jotain tarttis tehdä, kun KANSANedustajat, kultalusikka ahterissa syntyneet, todellisuudesta viraantuneet ja itseään "tavallista kansaa" parempana pitävät hyypiöt, joilla ei ole mitään käsitystä, kokemuksesta nyt puhumattakaan, tavallisen duunarin arjesta, tuntuvat edustavan vain itseään ja kaltaisiaan välittämättä kansan mielipiteestä. Ensin nostetaan omia palkkoja, sitten lasketaan muitten palkkoja (tai siis korotetaan veroja), sitten keksitään itselle lisää hyviä etuja ja otetaan toisella kädellä edut tavan duunareilta pois, paikalla eduskunnan istuinnoissa ei olla koskaan, vaikka palkkaa ja kulukorvauksia nostetaankin, mutta tavan väki joutaa vallan mainiosti pidentää päiväänsä, luopua lomistaan ja tehdä töitä 70 vuoden ikään, vaikkei siihen enää terveys riittäisikään.

Pöhöttynyt byrokratian rattaisto kaipaa lisää rahaa ja lisää rahaa ja lisää rahaa, joten keksitään lisää maksuja, jotka pitää repiä kansan selkänahasta. Tulee mieleen verottajat historian havinasta; mitä siitä, jos veronmaksaja kuolee tai kärsii, kunhan kuningas saa veronsa ja sotansa ja ylellisyytensä, kyllä niitä veronmaksajia syntyy aina lisää… tosin ei nykyään enää välttämättä synny ja ne syntyneetkin saattavat muuttaa muualle kun tarpeeksi kuristetaan. Happoradion sanoin: ”Sano mitä sanot, ei historia meitä opeta”.

Kuka kähmii ketä, kenen voiteluaine voitelee rattaat, kenen lautakasa maksetaan kenen kassasta ja siirretään kenen pihalle, kenen lääkkeet työnnetään kansa nahan alle, eikä kukaan ole vastuussa... Kaikki ihan salaa, koska näistähän on turha ääneen puhua ”yksinkertaisille äänestäjille” ja kyllä isovelijärjestelmä vapauttaa suurimmankin ketkun sen suuremmitta seurauksitta... vaan minä en saa voidella omaa äitiänikään, puhumattakaan, että rokottaisin häntä omin lupineni, siihen puuttuu kyllä joku viranomainen… jep, jep.

Nyt on oikea hetki, ehkä viimeinen sellainen, vaihtaa lietteinen ja haiseva vesi eduskunnan sammakkolammessa, muutoin siellä kutevat lautapinoissaan, keskenään kauppaa tehden ja kansaa rokottaen, samat sammakot jatkossakin. Siis kohoan Etukenoon Ruususen unestani ja äänestän.

Ystävä vai virtuaaliystävä?

Olipa kerran aika, jolloin ystäviä tavattiin naamatuksin, ei naamakirjassa, ystäville lähetettiin kirjeitä ja kortteja ihan perinteisellä etanapostilla, myöhemmin nopeammassa tempossa sähköpostilla. Nyt en ole monia ystäviäni nähnyt aikoihin, eikä kukaan laita enää edes sähköpostia, paperipostista nyt puhumattakaan, koska kyllähän toki luen heidän kuulumisensa naamakirjasta, eipä sen henkilökohtaisempaan ole tarvettakaan… Vai onko?

Mitä enemmän meillä on virtuaaliystäviä, sitä vähemmän meillä tuntuu olevan todellisia ystäviä. Virtuaaliystävät peukuttavat sinulle naamakirjassa, naputtavat osaaottavan sanan, parhaimmillaan ihan useammankin, jos kerrot huolistasi ja / tai suruistasi, sekä hurraavat kilvan kun sinulla menee hyvin. He höystävät viestinsä hymiöillä, jotta paremmin ymmärtäisit heidän kommenttinsa. He lähettävät sinulle virtuaalilahjoja, virtuaalihaleja, kirjoittavat synttärionnitteluja ”seinällesi” kunhan vaan naamakirjan kalenteri heitä siitä muistuttaa, ja jopa pyöräyttävät sinulle kakun, virtuaalikakun. Saitko suusi makeaksi??

Vaan entä kun tarvitset ystävää, ihan fyysistä ystävää, konkreettista olkapäätä, konkreettista apua, sitä, että joku oikeasti tulee paikalle, oikeasti kuivaa kyyneleesi tai nauraa kanssasi, kantaa kauppakassisi koska selkäsi on venähtänyt, ulkoiluttaa koirasi, koska jalkasi on paketissa. Entä jos todellakin kaipaat fyysistä läsnäoloa ja haluat nähdä ystäväsi ilmeet, et pelkkiä hymiöitä? Lohduttaako virtuaalihali todellakin yhtä paljon kuin oikea, kunnon halaus? Onko lol tai todella samanarvoinen kuin kunnon nauru yhdessä hyvän ystävän kanssa??

Moniko virtuaaliystävistä tulee fyysisesti paikalle kun tarvitaan? Paino sanalla tarvitaan ja kun kyse ei ole vuosisadan naamakirjabileistä, vaan todellisesta tarpeesta biletyksen sijaan. Tuskin monikaan, ehkei kukaan, jolleivat he jossain välissä ole olleet myös ”live-ystäviäsi”, ja tuskin edes näistä ex-live-ystävistä kovin moni. Ainoat, jotka saapuvat paikalle, vaikka suuremmin kysymättä ja kovin pal välimatkoista välittämättä, ovat ne todelliset live-ystävät. Toki heistäkin voit osan ”tavata” myös virtuaalisesti, mutta he ovat tästä huolimatta pysyneet live-ystävinä; he lähettävät sähköpostia, joskus peräti perinteistä postia, he tekstaavat, he soittavat ja he myös käyvät luonasi, fyysisesti.

Voisi tietenkin ajatella, että virtuaaliystävä on parempi kuin ei ystävää ollenkaan, mutta onko se ihan niinkään? Onko virtuaalimaailma saamassa yhteiskunnasta pysyvän otteen? Vierotummeko vähitellen oikeasta elämästä ja koukutumme virtuaalimaailmaan? Kenen etuja se ajaa ja kuinka paljon meitä voidaan virtuaalimaailman välityksellä huomaamattamme manipuloida.

Onko ”ihan tervettä” esim. raportoida synnytyksensä minuutti minuutilta kaikkien virtuaaliystävien taivasteltavaksi, koska ei vaan voi olla niin kauaa pois virtuaaliystäviensä parista… Vai tuleeko meille vierotusoireita kun emme saa riittävää valohoitoa näytön edessä ja riittävää määrää langattoman verkon säteilyä vuorokaudessa?? Emmekö enää muka kaipaa ystäviä rinnallemme? Missä on vanha kunnon ystävyys ”Sinkkuelämää” tai ”Kolme muskettisoturia”-malliin, Mihin ihmeeseen me oikein olemme menossa??

Kaikesta huolimatta, virtuaaliystäviä väheksymättä, live-ystävien puolesta liputtaen ja virtuaalihalauksen kera
HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ
kaikille tasapuolisesti!

Aika on suhteellinen suure

Meille opetetaan koko ikämme, että aika on lineaarinen jana. Mittaamme aikaa kellolla, kaikkien minuutti on 60 sekuntia. Toiset hallitsevat aikaa hyvin, toiset huonosti... mutta hei miten aikaa voi hallita?

Aikaa voi hallita, koska se ei ole lineaarinen jana, jossa minuutti olisi jokaiselle samanlainen. Aika on suteellinen suure. En puutu fysiikan näkemyksiin ajasta, siihen minulla ei ole tieto-taitoa, sitä ihmetelkööt kirjaviisaammat. Vaan käytännössä aika ei ole kaikille samanlainen, se kuluu joskus nopeammin, joskus hitaammin ja kieltäydyn uskomasta, että se olisi myöskään jana... ja ehkei aikaa edes ole oikeasti olemassa, se lienee ihmisten keksintö orjuuttaa itteään.

Olen yleensä aina ajoissa joka paikassa, vaikken usein luo silmäystäkään kelloon. Aika taipuu tarjoamaan minulle tämän mahdollisuuden, koska vakaasti uskon siihen. JOS joskus tartun kelloon ja alan tuijottaa ajan kulumista, niin sehän kuluu, enkä ehdi puoliakaan siitä mitä piti.

Ajatellaan nyt vaikka aamuja. Kello soi joka aamu samaan aikaan, yleensä tosin herään muutamaa minuuttia ennen, eikä kello oikeasti ehdi soida. Sen jälkeen en kiinnitä kelloon mitään huomiota. Joskus teen enemmän asioita aamulla (evässalaatin töihin, keitän aamupuuron, laittelen koirille ja marsuille vettä, käyn suihkussa, jne.) ja joskus teen vähemmän asioita aamulla (nousen ylös, puen, syön jotain, kampaan naamani ja painelen autolle). Joka aamu olen töissä noin seitsemältä. PAITSI, jos alan tuijottaa kelloa ja alan ajatella: en ehdi, en ehdi, en ehdi.

Samoin käy näyttelyaamuina. Kello soi johonkin tiettyyn aikaan (jos ehtii soida ennen kuin herään). Sen jälkeen en suo ajatustakaan kuluvalle ajalle, olen vain mielessäni päättänyt moneltako lähdetään, moneltako ollaan näyttelypaikalla perillä ja kas kummaa, niin vain aina tapahtuu. PAITSI jos alan epäillä ajan riittävyyttä.

Viimeisin kokemus ajan mukautumisesta on kurssilta. Alkupuoli kurssia venyi aika lailla, aloin huolestua, etten ehdi kotiin kuten olin ajatellut, vilkaisin kelloa ja se tosiaan oli varsin paljon, vielä oli kuitenkin monta asiaa käymättä läpi. Päätin, että kurssi loppuu kuten normaalistikin, ehdin hyvin kotiin ja painoin tietoisesti kellon unohduksiin. Kurssi päättyi normaaliaikaan ja olin normaaliaikaan myös kotona, vaikka sain kaivaa auton hangesta, joka oli satanut kurssin aikana.

Jos keskityn ajattelemaan, etten ehdi, niin en myöskään ehdi. Vaan kun olen varma ehtimisestäni, niin myös ehdin, ehdin joskus ihan käsittämättömiä määriä asioita käsittämättömän lyhyessä ajassa, siis kun asiaa jälkeenpäin ajattelee. Aika joustaa, kaikkeen mitä todella haluat tehdä löydät aikaa.

Vielä en ole keksinyt miten saisin työpäivän lyhenemään. Vika on taas kerran kellossa. Se nököttää työkaverin pöydällä, näen sen koko ajan. Toinen sellainen nököttää näyttöni nurkassa, näen sen koko ajan. Jokainen puhuu ajasta, tavalla tai toisella: kohta on ruokatunti, olisikohan kahviaika, vielä niin monta tuntia ennen kuin pääsee kotiin. Olemme kaikki ajan vankeja, koska luomme itse kalterimme.

Kaikella on tarkoituksensa

Aina joskus saa muistutuksen, että kaikella on tarkoituksensa, vaikkei sitä tarkoitusta välttämättä juuri sillä hetkellä näe. Yleensä asiat ovat sen verran laajassa perspektiivissä, että tarkoitus voi jopa lipsua ohi huomaamatta, ellei sitä pysähdy etsimään, joten konkreettiset pikkumuistutukset tulevat ihan tarpeeseen.

Sain jokunen päivä sitten tarpeekseni ylikasvaneesta kampauksestani, joka sähköisenä, kiitos pakkasten, sojottaa minne haluaa erilaisista lisäaineista huolimatta. Tartuin luuriin ja tilasin ajan kampaajalle. Ajattelin jotenkin saavani ajan seuraavalle viikolle, vaan ei, kampaajalla oli kiireitä, jotka tiesivät minulle noin kahden viikon odotusaikaa. Varasin ajan kuitenkin, totta kai.

Kun kerran en kampaajalle päässyt, niin kosmetologille aika seuraavalle viikolle, naamakin kun on saanut tarpeekseen pakkasista, joten kaipaisi jonkun tehokosteutuksen. Luuri käteen ja soitto... ja ellet vielä arvannut, niin kosmetologin aikaa joudun odottelemaan vielä hieman kauemmin kuin kampaajan aikaa. Varasin sekin joka tapauksessa, ei tämä naamanahka tästä omin konstein taas kerran tokene.

Harmistus oli toki jonkin kokoinen, tunnustan, kun niin olin aatellut saavani kutrit ojennukseen ja punaisen ja kutiavan kasvojen ihon rauhottumaan.

Päästiin pari päivää eteenpäin ja flunssa kolkutteli ovella. Vaikka yritin pitää oven kuin kiinni, niin nuha iski ensin, sen jälkeen päänsärky ja yskänrokko. Jos mulla nyt ois tällä viikolla ollut kampaajan ja / tai kosmetologin aika, niin olisin todennäköisesti joutunut perumaan ne, ainakin kosmetologin, koska sinne ei ole asiaa kun yskänrokko rehottaa, se kun saattaa lähteä leviämään, jos ihoa käsitellään. Ehkä myös kampaajan, koska pää tuntuu kovin raskaalta, en tiedä jaksaisinko istua niin kauan kun hiusten operoiminen ottaa aikaa. Hyvä siis, että ajat ovat vasta myöhemmin.

Kaikella tosiaan on tarkoituksensa.

Lukukokemus: Enkelipallot

Diana Cooper & Kathy Crosswell:
Enkelipallot - tie valaistumiseen

Takakannen esittelyteksti:

Diana Cooper ja Kathy Crosswell vievät meidät mystiselle matkalle enkelipallojen maailmaan. He ovat tutkineet tuhansia valokuvia, joissa näkyy monelle valokuvaajalle tuttuja valokiekkoja tai palloja, joista osa on ilmassa leijuvien pienhiukkasten ja pisaroiden aiheuttamia, mutta eivät suinkaan kaikki.

Henkioppaittensa Kumekan ja Wywyvsilin avulla Diana ja Kathy ovat saaneet hämmästyttävää tietoa siitä, mitä nämä enkelipalloiksi kutsutut ilmiöt valokuvissa meille viestivät. Vierailevatko enkelimaailman ystävämme tällä tavoin luonamme tuomassa meille iloa, rakkautta ja voimaa? Tuodaanko meille viestejä henkimaailmasta?

Katselemalla kuvaliitteessä olevia valopallojen kuvia, voit saada tietoa ja valaistusta enkelimaailmasta. Kirjassa on lisäksi lukuisia mietiskelyjä, joiden avulla voit entisestään syventää enkelipallojen tuntemustasi ja saada niistä omakohtaisia kokemuksia.

Omia täysin subjektiivisia mielipiteitäni kirjasta:

Alku ei, kirjan otsikkoa miettiessäni, ole erityisen lupaava. Sivulle 20 asti luodaan katsausta kirjoittajiin, heidän elämäänsä, ja kirjan sisältöäkin esitellään. Lyhyempi historiakatsaus olisi ollut täysin riittävä.

Ehkä eniten minua kirjassa ärsyttää se, että siellä viitataan todella moneen otteeseen, läpi kirjan, kuviin, joita kirjottajat ovat saaneet, kuvista selitetään yhtä ja toista, vaan kas näitä kuvia ei kirjassa ole, joten lukijalle jää täydelliseksi arvoitukseksi millaisia nämä kuvat ehkä ovat.

Toistuvasti viitataan myös kirjeisiin, joiden sisällöstä lukijalla ei ole haisuakaan. Vähän kuin lukisi maantiedon oppikirjaa, jossa selitettäisiin, että meillä kirjoittajilla on tässä edessämme kartta, josta voimme nähdä missä sijaitsee Kaatiopuro, karttaa ei sitten kuitenkaan olisi kirjassa, jotta jokainen voisi nähdä missä Kaatiopuro sijaitsee, vaan jokaisen on luotava oma näkemyksensä sijainnista annettujen vähäisten ja ylimalkaisten tietojen perusteella.

Kirjan kuvaliite sisältää 40 kuvaa, joiten laatu ei ole hääppönen. Kuvat ovat lisäksi niin pieniä kooltaan, että lukija tarvitsisi oikeastaan suurennuslasin nähdäkseen yksityiskohtaisesti millainen pallo kuvassa on, ja tähän taas ei kuvien laatu todellakaan riitä. Kirjassa tilaa käytetään paljon kuvaliitteessä olevien kuvien selittelyyn, osassa jopa kuvassa olevien ihmisten esittelyyn. Kirjassa ei kuitenkaan kerrota, mistä voi päätellä, että kuvassa on nimenomaan jokin tietty enkelipallo, jotain harvaa poikkeusta lukuunottamatta. Kirjasta ei juurikaan ole apua mahdollisten omien otosten tulkintaan.

Kirjassa kerrotaan lyhyesti mitä ovat arkkienkelit, suojelusenkelit, yksisarviset, oppaat, mestarit, luonnonhenget, rakennusten enkelit, muutoksen enkelit, rakkauden enkelit, luonnonhenget, henget jne. jne. Lisäksi kerrotaan lyhyesti sielunvaelluksesta, energiasta, eläimistä yms. asioista. Kirjassa on myös 53 sivua mietiskelyjä ja harjoituksia, joissa kyllä kehotetaan tuijottamaan jotain tiettyä kuvaa tai sitten menemään vaikka ulos eli siis pallerokuvat eivät tässäkään kohti ole "pakollisia".

Koko kirjan sisällön, jos siis todellakin kerrottaisiin vain enkelipalloista, voisi tiivistää lukuihin Enkelipalloista (5s, koska viimeinen sivu kertoo kirjan etu- ja takakannesta) ja Miten enkelipallot voi tunnistaa (8s) eli koko kirja olisi mahtunut kolmeentoista sivuun, mutta sillähän ei tietenkään myydä... Ja varsinkin kun kirjassa mainostetaan jo tulossa olevia osia 2 ja 3, en voi välttyä rahastuksen maulta tyyliin "Alienin paluun paluun paluu osa 256".

Otsikon ja takakannen tekstin perusteella ("mystiselle matkalle enkelipallojen maailmaan") odotin kirjalta tietoa Enkelipalloista. Mitä sitten sain; kirjoittajat kertovat kuinka he ovat nähneet sellaisen ja sellaisen kuvan, no lukija ei näistä kuvista isoa osa näe,kuinka he ovat saaneet kirjeitä, kuinka heille on kerrottu sitä ja tätä. Tulee vähän sellainen "päiväkirjatunnelma", blogifiilis: kaikkia asioita ei kerrota, kaikkia asioita ei ole tarkoitettukaan lukijan ymmärrettäväksi, osa asioista on kirjoitettu vain itselle tai "sisäpiirille".

Takakannen teksti "lukuisia mietiskelyjä" ei todellakaan valmistanut minua siihen, että kolmannes kirjasta on mietiskelyharjoituksia tai siis ohjeita sellaisten tekemiseen.

En kuitenkaan sanoisi aivan siten kuin tyttäreni: "huijausta ja silmään sahaamista". Sanoisin näin: Kaikelle on paikkansa ja tilauksensa. Mikäli olet vailla yleistietoa monesta henkimaailman asiasta ja termistä, tai vain yleistietoa enkelipalloista höystettynä ei-niin-laadukkailla kuvilla, niin tämä on vallan passeli opus, koska kirjassa selitetään lyhyesti niin monia asioita. Jos sen sijaan etsit syvällistä tietoa enkelipalloista, niin tämä teos jää kyllä siinä asiassa mielestäni täysin puolitiehen.

Ja lopuksi toistan: Nämä ovat omia täysin subjektiivisia mielipiteitäni kirjasta, eikä absoluuttista totuutta, tässä harhojen maailmassa, ole olemassakaan. Tärkeintä ei ole miten reagoit vaan, että reagoit, silloin asialla on sinulle jokin sanoma.

Lukemisen iloa!

Kaunis nainen

3-vuotiaana:
Katsoo itseään peilistä ja näkee prinsessan.

8-vuotiaana:
Katsoo itseään peilistä ja näkee Tuhkimon.

15-vuotiaana:
Katsoo itseään peilistä ja näkee ruman sisarpuolen: 'Äiti, en voi lähteä ulos tämän näköisenä!'

20-vuotiaana:
Katsoo itseään peilistä ja näkee liian lihavan tai liian laihan, liian lyhyen tai liian pitkän, liian rintavan tai liian laudan, mutta päättää siitä huolimatta lähteä ulos.

30-vuotiaana:
Katsoo itseään peilistä ja näkee liian lihavan tai liian laihan, liian lyhyen tai liian pitkän, liian rintavan tai liian laudan ja toteaa, ettei ole aikaa parannuksiin, joten lähtee ulos joka tapaukessa.

40-vuotiaana:
Katsoo itseään peilistä ja näkee liian lihavan tai liian laihan, liian lyhyen tai liian pitkän, liian rintavan tai liian laudan, mutta toteaa, että 'No, ainakin olen puhdas!' ja lähtee ulos joka tapauksessa.

50-vuotiaana:
Katsoo itseään peilistä ja näkee että 'on'. Ja menee ihan minne itseä huvittaa.

60-vuotiaana:
Katsoo itseään peilistä ja palauttaa mieleensä kaikki ne ihmiset, jotka eivät enää edes voi katsoa itseään. Menee ulos, valloittaa koko maailman, löytää viisauden, ilon ja kaikki hurmaavat mahdollisuudet ja nauttii elämästään täysillä.

80-vuotiaana:
Ei vaivaudu enää katselemaan itseään peilistä. Pistää violetin hatun päähänsä ja menee ulos pitämään hauskaa koko maailman kanssa.

Meidän kaikkien pitäisi kiskaista violetti hattu päähän hieman aikaisemmin...

Hattukaupan tungoksessa tavataan!!!

ValonVirtaa

Ajattelin ensin tajunnanvirtaa, se kenties olisi paremmin kuvannut sitä kaikkea sekalaista tajunnanvirtaa, jota tänne on tarkoitus kirjoittaa, vaan nimi oli jo varattu, ei sinällään yllättävää, joten tartuin siihen, joka minulle etukäteen annettiin, mutta jota en ollut hyväksyä, miten sitä ei voi koskaan uskoa, ehkä jonain päivänä. Virratkoon siis valo! ValonVirta.